Jos oletetaan, että kirjavalinnat kertovat jotain lukijastaan, niin mitä voidaan olettaa sellaisten kirjojen nimien kertovan kuin Avioliittoallergia tai Matkalaukkumorsian? Molemmat on teoksia, joiden päähenkilön elämään minun on lukijana ollut äärettömän helppo samaistua. Jos ei muuta niin kyseessä on muhkea kolmenkympinkriisi, halu elää hetkessä ja olla sitoutumatta mihinkään. Teksti on niin osuvaa, etten osaa sanoa kirjasta oikein mitään. Sattuu niin lähelle, että niin lähelle on vaikea nähdä. Sitä vaan lukee ja on onnellinen siitä, että en ole yksin ajatuksineni. Kukaan joka ei ole ollut siellä, ei voi kirjoittaa asiasta yhtä osuvasti.

Matkalaukkumorsiamen tuotekuvauksessa kerrotaan, että "Tarina trendikkäiden kolmekymppisten tukholmalaisten valinnan vaikeuksista ja aikuistumisen tuskasta – valloittava sekoitus kuivaa huumoria ja psykologista tarkkanäköisyyttä."

Jos kirjan hyvyyden mittarina pidetään sitä, miten nopeasti sen lukee, niin tämän luin viime yönä. Tosin sivuja on vain 176 ja riviväli kohtuullisen sopiva. Kirja kertoo kahden parikymppisen entisen narkomaanin tarinan. Tarina on uskottava, kuten sen tositarinassa pitää ollakin. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin sanoa, että Mikkanen kirjoittaa kaikesta huolimatta tekstiä oman tulkintansa perusteella.

Tyttöjen lapsuudessa ja nuoruudessa oli kehitysvaiheita, joita tunnistin itsekin kokeneeni. Tarina alkaa aivan lapsuudesta. Voin alkusivuilla fyysisesti pahoin lukiessani toisen tytön, Sannan, kokemuksia mummolassa. Niin ihana mummo vertaili Sannaa jatkuvasti serkkuihin, jotka luonnollisesti tekivät kaikki asiat paremmin. Ja jos vaikka Sanna olisikin osannut, hänen ei missään nimessä pitänyt asiasta tehdä numeroa, vaan antaa serkkujen loistaa.

Toisen tytön, Päivin tarinaan en oikein kunnolla päässyt sisälle. Jotenkin pyrkimyksenä oli lukea äkkiä tämä luku, että taas pääsen eteenpäin Sannan tarinassa. Hieno kirja kaiken kaikkiaan. Taidan lukea sen uudelleen joskus myöhemmin ja keskittyä enemmän Päiviin.

Olen lähes tulkoon sanaton. Sain vihdoin hankittua tämän kirjan itselleni ja jopa luettua sen. En osaa muuta kuin yhtyä Risto Tuomisen sanoihin: "Yhdyn täysin sanontaan, että Nicky Cruzin tarina on järkyttävä. Niin järkyttävä, että toivoisi melkein, että se ei olisi totta." Ja toisaalta, koska tarinan alku on niin järkyttävä, haluaa tarinaa lukea eteenpäin vain siksi, että voisi lopettaa lukemisen iloisemmissa tunnelmissa.

Mutta mitä Nickylle kuuluu tänä päivänä? Viimeinen blogimerkintä on joulukuulta 2004. Viimeinen kiertue taas oli viime vuonna. Kun löydän sanat, saatan laittaa miehelle postia.