Kandi toi lisää luettavaa. Ei hetkeen tarvitse miettiä, ettei kotona ole mitään luettavaa. Ongelma onkin siinä, että haluaisi lukea kaikki kirjat yhtä aikaa eikä osaa päättää mistä aloittaisi. Valitsin kuitenkin seuraavaksi luettavakseni Oscar Lewisin Sánchezin lapset, josta ei näytä googlettamallakaan löytyvän oikein mitään tietoa. Tai tietoa löytyy, mutta ei sellaista jota etsin. Kirja kuuluu esimerkiksi sosiaalityön koulutusohjelmaan ja kuuluu kurssikirjallisuuteen käsitellessä marginalisaatiota ja arkielämän kulttuureja. Tätä tietoa en siis oikeastaan hakenut. Paitsi että tieto kyllä vakuutti siitä, että teos tosiaan taitaa olla ihan varteenotettavaa tekstiä. Takakansi kertoo seuraavaa:

Amerikkalaisen antropologin hätkähdyttävä dokumentti köyhän meksikolaisperheen elämästä, ensimmäinen moderni raportti, jonka tasoa ja nauhurihaastatteluihin perustuvaa tekniikkaa myöhempi tiede- ja taideproosa on turhaan yrittänyt tavoittaa. Kertomuksista paljastuu maailma, joka on täynnä väkivaltaa ja kuolemaa, uskottomuutta ja särkyneitä koteja, rikollisuutta ja poliisien raakuutta, mutta mukana on myös tunteen syvyyttä, toivoa paremmasta, rakkauden kaipuuta ja rohkeutta jatkaa kaiken keskelläkin.

Kirjastooni ilmestyi lisäksi Bette Bao Lordin Kevätkuu. Ainakin bookcrossingista löytyi. Kirja näyttää rantautuneen Myntille, jolla odottaa yhä lukemistaan. Takakansi kertoo tästä seuraavaa:

Kiinalaisen mandariinisuvun tarinan päähenkilönä on lumoava Kevätkuu. Vanhan suvun elämään kuuluu perheen, järjestyksen, opintojen ja runouden kunnioittaminen. Naisen osaa määräävät kuitenkin perinteiset säännöt yhtä tiukasti kuin hänen sidotut jalkansa. Kevätkuu kokee rakkauden ja menettää miehensä, joutuu piileksimään vainottuna, näkee lastensa joutuvan arvaamattomiin kohtaloihin sodan ja yhteiskunnallisten mullistusten vuosina.
    Älykkään ja lannistumattoman Kevätkuun silmin seurataan kiinalaista elämäntapaa, sen ikuisia arvoja ja uusien tuulien mukanaan tuomia muutoksia.

Ja sitten se kolmas lahjus. Raili Mikkasen Koukussa. Ja eikun takakannen kuvauksiin:

-Piikin varjo on ihmeen pitkä, Santtu sanoi.
-Lopeta, Sanna, kun vielä voit!
Mutta Sanna oli aina halunnut olla kovan tytön maineessa. Ensimmäisen känninsä hän oli ottanut 12-vuotiaana, silkasta näyttämisen halusta. Vaihto-oppilaana jenkeissä hän sytytti ensimmäisen marisätkänsä - mari oli yksinäisen suomalaistytön pääsylippu toisten seuraan. Suomeen palattuaan hän lyöttäytyi huumebisneksiin sotkeutuneen Jonen kimppaan, ja kuvioihin tulivat spiidi ja hepo. Pian Sanna jo nousikin käyttäjäpiirien arvoasteikossa pykälän ylöspäin: hän oppi piikittämään itseään. Vasta silloin hänelle selvisi, miltä Santtu oli halunnut häntä suojella.

Raili Mikkanen on haastatellut kirjaansa varten kahta parikymppistä entistä huumeiden käyttäjää Kiskon huumevieroitusklinikalla. Tuloksena on rankka, tositapahtumiin perustuva kertomus nuoren tytön huumehelvetistä 90-luvun Helsingissä.