Jos kirjan hyvyyden mittarina pidetään sitä, miten nopeasti sen lukee, niin tämän luin viime yönä. Tosin sivuja on vain 176 ja riviväli kohtuullisen sopiva. Kirja kertoo kahden parikymppisen entisen narkomaanin tarinan. Tarina on uskottava, kuten sen tositarinassa pitää ollakin. Rehellisyyden nimissä täytyy kuitenkin sanoa, että Mikkanen kirjoittaa kaikesta huolimatta tekstiä oman tulkintansa perusteella.

Tyttöjen lapsuudessa ja nuoruudessa oli kehitysvaiheita, joita tunnistin itsekin kokeneeni. Tarina alkaa aivan lapsuudesta. Voin alkusivuilla fyysisesti pahoin lukiessani toisen tytön, Sannan, kokemuksia mummolassa. Niin ihana mummo vertaili Sannaa jatkuvasti serkkuihin, jotka luonnollisesti tekivät kaikki asiat paremmin. Ja jos vaikka Sanna olisikin osannut, hänen ei missään nimessä pitänyt asiasta tehdä numeroa, vaan antaa serkkujen loistaa.

Toisen tytön, Päivin tarinaan en oikein kunnolla päässyt sisälle. Jotenkin pyrkimyksenä oli lukea äkkiä tämä luku, että taas pääsen eteenpäin Sannan tarinassa. Hieno kirja kaiken kaikkiaan. Taidan lukea sen uudelleen joskus myöhemmin ja keskittyä enemmän Päiviin.